*

kyy

Kyldyyri, kyldyyri, se suomäläinen elökyväkyldyyri…

  • Kyldyyri, kyldyyri, se suomäläinen elökyväkyldyyri…
  • Kyldyyri, kyldyyri, se suomäläinen elökyväkyldyyri…
  • Kyldyyri, kyldyyri, se suomäläinen elökyväkyldyyri…

Lyhyehköllä Suomen-vierailulla kävin seuraamassa suomalaista kulttuuria, mm. elokuvaa. Sitähän ei pahemmin muualla maailmassa näe, ja syy siihen on selvä, mitä yritän selittää muutaman esimerkin puitteissa.

 

Katsoin uusia suomalaisia elokuvia, niistä kolmea on julkisuudessa raskaasti hypetetty, mikä jälleen kerran osoittaa, että kulttuuriuutisiin ja varsinkaan markkinointiin ei kovinkaan usein ole luottamista.

 

Aki Kaurismäeltä olen nähnyt osapuilleen kaikki elokuvat. Aikanaan suhtauduin niihin jonkinlaisina parodioina klassikkoelokuvista, pitkitettyinä vitseinä, joiden vuorosanat lausutaan siinä muodossa kuin ne esiintyvät suomenkielisessä käännöstekstissä kuvan alalaidassa, ja näyttelijät liikehtivät jäykkinä asemasta toiseen kuin puunuket. Kaurismäki on pitänyt linjansa: Toivon tuolla puolen ei tehnyt poikkeusta, mutta vettä on virrannut miehen ensimmäisten ja viimeisten elokuvien välillä siten, että hän on onnistunut sinnikkäällä toistollaan luomaan tästä oman erityisen, kummallisella tavalla toimivankin tyylilajin. Tiedättehän: sketsiviihdeohjelmissa yleisöä naurattaa eniten huonot vitsit, kun niitä hiukan varioiden toistetaan kerta toisensa jälkeen.

 

Kaurismäen elokuvat saavuttivat alkuvaiheessaan kriitikoiden ja filmihullujen suosion lukuisilla viittauksillaan heikäläisille tuttuun elokuvaklassikoiden maailmaan. Suomalaista suurta yleisöä sellainen on kiinnostanut vähemmän, paitsi silloin kun joku Kaurismäen teos on huomattu ulkomailla, mikä kertoo enemmän yleisöstä kuin elokuvasta.

 

Miksi tuntuu siltä, kuin Toivon tuolla puolen -elokuvan pakolaisnäyttelijät, jotka eivät liene ammattilaisia, pärjäävät paremmin kuin  suomalaiset? Oletettavasti siksi että he puhuvat lähinnä englantia ja arabiaa. Olisi mielenkiintoista tietää, miltä tuo dialogi natiiviarabiankielisen korvissa kuulostaa. Kaurismäen elokuvien suomenkielisen dialogin tajutonta kömpelyyttä ei tietenkään käsitetä ulkomailla lainkaan samalla tavalla kuin Suomessa, mutta jos sen kykenee ohittamaan, voi muunmaalaisten elokuvaharrastajien innostuksen ymmärtää.

 

Toivon tuolla puolen kertoo isosta aiheesta, ja toisin kuin useimmat elokuvat se valitsee selkeästi puolensa, joka kaiketi olisi määriteltävissä inhimillisyydeksi ja ihmisyydeksi kovasydämisyyttä ja byrokraattista kuutioajattelua vastaan. Siksi se tuskin puhuttelee kauppamiehiä ja muita taloususkovaisia, vieraanpelkoisia rasisteja ja persuja, mutta vahvistanee samanmielisten kantoja – ikävä kyllä kummallakin puolella aitaa.

 

Omaperäiseksi elokuvan tekee se, että niinkin vakavasta aiheesta kuin pakolaiset ja heidän kaltoinkohtelunsa syntyy komiikkaa, joka kuivakkuudessaan välttyy kellahtamasta mauttoman puolelle ja siksi toimii – ehkä kaikkein kököimpiä heittoja lukuun ottamatta. Joka tapauksessa Toivon tuolla puolen ylitti odotukseni, jotka tosin eivät olleet kovin korkeat. Kaurismäen minimalistinen ja korostetun selkeä elokuvakerronta on kieltämättä virkistävää kaiken nykyisen kaaoksen ja runsaudensarveuden keskellä.

 

Onnistuin näkemään ennakkonäytöksen Tom of Finlandista, joka taas alitti odotukseni. Sanottakoon heti kärkeen että olen hyvin liberaali homoseksualismia kohtaan, ja pidän sinällään tärkeänä, että sen historiaa valotetaan yleisölle. Mutta kuten Kaurismäen elokuvassa, tässäkin tapauksessa elokuva yltää korkeintaan aiheensa kintereille muttei läheskään rinnalle. Se ei saa perusvastustajia edes sitä katsomaan, vaan mitä todennäköisimmin elokuva tuomitaan katsomatta siitä sekuntiakaan – aivan samoin kuin sitä ylistetään. Tomkin on omiaan vahvistamaan varsinkin niitä jyrkimpiä kantoja – aidan kummallakin puolen. Tätä elokuvaa vaivaa myös se, että aiheenvalinnallaan se pyrkii asettumaan arvostelun  yläpuolelle, mikä ei ole tekijöiden vika, vaan ympäristön, joka joko glorifioi tai tuomitsee tämän teoksen vain aiheensa vuoksi, ei itse elokuvan.

 

Mutta keskityn elokuvaan itseensä. Dome Karukosken/Aleksi Bardyn Tom of Finlandia vaivaavat erityisesti elämäkertaelokuvien perusongelmat: kerronta on referoivaa, eikä päähenkilön vaiheita pääse myötäelämään kun mahdollisimman paljon tositapahtumia haalitaan mukaan, ja vaikuttaa  ettei ehditä syventyä kunnolla mihinkään kun on niin kova kiire edetä. Tom of Finlandissa mennään aihe ja sanoma edellä ajoittain kiusallisuuteen asti, jolloin – käyttääkseni teatteriammattilaisilta kuulemaani osuvaa ilmaisua – sisäkumi paistaa räikeästi. Elokuvassa on useita aika merkillisiä jaksoja, joista nostan esiin sotilaiden kuorossa rintamalla laulaman Suomen Laulun, minkä voinee tulkita vain jonkinlaiseksi todisteluksi homoseksuaalien isänmaallisuudesta – mikä on harmillisen kökköä kerrontaa. Ratkaisu perustunee myös Suomen itsenäisyysjuhlavuoteen, jonka organisaatioista elokuva on käsittääkseni saanut rahoitusta.

 

Mutta dokumenttiin verrattuna tyypillinen elämäkertafiktion ongelma on todellisuuden ja tarinan välinen suhde: kun todellisuus rajoittaa kerrontaa, kunnollista tarinaa ei synny. Yleisö on niin marinoitu aristoteeliseen alku-keskikohta-loppu -kerrontaan, jota Hollywood on omilla resepteillään varioinut ja maustanut, että todellisuus ei kelpaa tarinaksi. Elämä kun ei mene niin kuin fiktiossa, jännitteineen, huipentumineen, usein onnellisine loppuineen, vaan on sellaisenaan enimmäkseen tylsää ja epädramaattista, ja siksi elämäkertoihin valikoidaan ja kasataan ne mielenkiintoisimmat käänteet ja tapahtumat – jolloin  menetetään totuudellisuus. Koska yleisö toisaalta vaatii nähtäväkseen todellisuutta jäljittelevää kerrontaa, ristiriita on valmis. Tuossa ristiriidassa poukkoillessaan useimmat elämänkertafiktiot ovat sekavia keitoksia, eikä Tom of Finland valitettavasti tee poikkeusta, mikä on sääli. Eipä silti, on elokuvassa omat ansionsa: muut osa-alueet toimivat melko hyvin, vaikka kärsivät merkittävästi tarinankuljetuksen ongelmista.

 

Näin myös elokuvan Armoton maa, jossa kiteytyvät suomalaisen elokuvan keskeiset ongelmat: kun perusta eli käsikirjoitus ei anna eväitä, ei auta, vaikka kuvaaja, näyttelijät, äänittäjät ym tekisivät ihmeitä. Ja ihan laadukasta työtä he tässäkin elokuvassa tekevät – paitsi että se kärsii merkittävästi kerronnan sekavuudesta, joka heikentää sen oman tasonsa alapuolelle. Samoja oireita on myös Tom of Finlandissa – kumpikin kärsii myös toisesta suomalaisen elokuvan perisynnistä: dialogin lastaamisesta liialla informaatiolla, mikä heikentää uskottavuutta merkittävästi. Sen sijaan tästä ei voi syyttää Kaurismäen elokuvaa, jonka dialogi liitelee aivan omissa sfääreissään – kaikkine ongelmineen.

 

Valistumaton arvaukseni Jussi Hiltusen esikoiselokuvan Armoton maa epäonnistumisen perussyystä on se, että elokuvan olisi luontevasti toimiakseen pitänyt olla huomattavasti esitettyä pidempi. Olen ymmärtänyt, että elokuvateatterit kavahtavat ”ylipitkiä” siis yli kahden tunnin elokuvia – vaikka elokuvan historia on täynnä ”ylipitkiä” mestariteoksia. On siis syytä epäillä että kaupalliset tekijät ovat määränneet mahdollisesti hyvinkin toimivan kokonaisuuden silputtavaksi määrämittaan, mikä on lähestulkoon tuhonnut elokuvan. Toivottavasti olen oikeassa, sillä niin moni muu elementti näkyi olevan laadukasta, ja jopa jonkinlaista elokuvantekemisen riemua ja intohimoa oli havaittavissa nyt esitetyn raunion alta. En tietenkään mene edellä mainitusta epäilystäni takuuseen, mutta jos niin on käynyt, olisi kohtuullista myöhemmässä vaiheessa leikata elokuva uudestaan, sillä – tämäkin on villi arvaus – näytti kuin ohjaaja ja/tai leikkaaja olisi iskenyt hanskat naulaan ja antanut tuottajan pitää tunkkinsa, ja tämä olisi leikkauttanut elokuvan loppuun jollakulla studion vahtimestarilla tai vastaavalla. Liekö jotain tällaista tapahtunut, en toki usko, mutta sen vaikutelman lopputulos valitettavasti antaa. Sääli.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän kosonenjuhapekka kuva
Juha-Pekka Kosonen

Suomalaisen elokuvan taakkana on rahoituksen puute.

Rahaa ei riitä jaettavaksi sen enempää näyttelijöille kuin itse tuotannollekaan. Suomen kallein elokuva; Tuntematon sotilas tehdään n. 7 miljoonan budjetilla. Summa on samaa tasoa kuin monen Hollywood tuotannon päätähden palkkio.

Toisaalta hyvällä kotimaisella elokuvalla on noin 100 000 maksavaa katsojaa, joten eivät tuototkaan päätä huimaa.

En katsone yhtäkään mainitsemistasi elokuvista. Ne eivät vain kiinnosta. Aki Kaurismäen vetovoima lopahti, kun hän ryhtyi parantamaan maailmaa. Paatoksellisuudesta ei vain viitsi maksaa. Sama koskee elämänkertaelokuvia, oli niiden aihe mikä tahansa. Karukoski yrittää ratsastaa Tom of Finlandilla, koska "Tomppa" on nyt in.

Samankaltaisen elämänkertaelokuvan olisi voinut tehdä vaikkapa Aleksis Kivestä tai Eino Leinosta. Viinanhuuruinen rietastelu ei kuitenkaan kiinnosta ketään, ellei siinä ole mukana muodikasta homoerotiikkaa.

Siinä olen samaa mieltä, että kotimaiset elokuvat ovat "kökköjä" muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tämä näkynee myös ns. taide-elokuvien katsojaluvuissa, jotka eivät mairittele.

Pissa-kakka huumori sen sijaan vetää yleisöä vuodesta toiseen.

Käyttäjän jannekuusi kuva
Janne Kuusi

Vaikka en ole ihan kaikesta samaa mieltä, luen paljon mieluummin tällaisia kriittisiä elokuva-arvosteluja kuin nykyajan yhdentekeviä elokuvaesittelyjä valtamediasta. Ajateltua ja pohdittua tekstiä, kiitos siitä.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset